Leonberginkoira Lennu

Lennu, "Lennart", Baroncastle King Bourbon

Menetin vuonna -14 ensin Kustin ja sitten Enzon, joten päätin paikata laumaamme vuoden lopulla Unnilla ja leonberginkoira Lennulla. Unni oli Lennua kuukauden vanhempi ja sydän pakahtuu kun muistelen tätä "pikku-ketuksi ja pikku-karhuksi" kutsuttua kaksikkoa. Vanha Uno otti pennut huomaansa, ja pennuista oli valtavasti iloa ja turvaa toisilleen. Minun mieltäni lämmitti ajatus, että niillä oli aina pörröinen kainalo mihin käpertyä. Pennut olivat tehokas kaksikko, mutta käytin niitä paljon erillään tutustumassa maailmaan. Siinä missä tyttäreni harrasti Unnin kanssa, minä paneuduin Lennun kanssa puuhailuun.

Lennu oli pennusta saakka hieman vakava. Se oli uusissa tilanteissa rauhallinen ja sille tyypillistä oli, ettei se väistänyt koskaan mitään. Kun se säikähti jotakin, se meni aina niskavillat pörrössä katsomaan mistä oli kyse. Ihmisten luo se marssi aina suoraan tutkimaan. Minulla ei ollut koskaan ollut tämän tyyppistä koiraa, joten en osannut tulkita sitä. Ajattelin Lennun olevan itsevarma ja rauhallinen, vaikka siitä puuttui mm. Enzolle tyypillinen rentous. Huomasin tämän kyllä, mutta en tunnistanut mistä oli kyse. Lennu kiihtyi helposti monista ärsykkeistä ja sen oli vaikea palautua tunnekuohuista. Se ajautui helposti liian haastaviin tilanteisiin, joissa se ei oikein tiennyt miten toimia.

Noin vuoden iässä tunnistin siinä samaa epämieluisuutta ihmisten estottomiin lähestymisiin, mitä Ronjalla oli ollut. Lennun luonne erosi siinä, ettei se väistänyt käden alta pois, vaan pyysi silittäjää väistymään. Ronjalta olin oppinut, että minun oli tärkeää ottaa näissä tilanteissa vastuu ja pyytää ihmisiä antamaan Lennulle tilaa. Luulen, että moni Lennun tuntenut ei tiennyt haasteistamme, sillä kohtaamiset menivät rauhallisesti ja molemmin puolin kohteliaasti, kun toimimme tutulla rutiinilla.

Lennulle monet kiihdyttävät tilanteet olivat nuoruudessa hankalia. Kun tulin toimistojakkupuku päällä töistä, ja iso koira rysähti päin, ja innoissaan otti käteni suuhunsa, piti pitää oma pakka kasassa pyytääkseen koiraa johonkin sallittuun toimintaan. Toki työpäivästä väsyneenä joskus repeilin, ja yritin komentamalla saada Lennua talttumaan, mutta tämä vaan kiihdytti lisää ja provosoi hurjaan painiin - jota en jakkupuvussani varsinaisesti ollut tavoitellut. Tämähän minun olisi pitänyt jo tietääkin, mutta mistä se aina tulee hankalalla hetkellä pintaan. Toimiva resepti oli rauhallisuus, määrätietoisuus, pokerinaama ja toivotun käyttäytymisen opettaminen. Meillä se oli lelun suuhun hakeminen. Vanhemmiten Lennun pää alkoi pyöriä heti kun se kiihtyi jostakin: missä lelu, missä lelu? Sitten kuljettiin lelu suussa häntä törhöllään ja möristen taloa ympäri.

Lennu opetti minulle paljon. Ensinnäkin siitä, että luokse tuleva koira ei halua tulla silitetyksi, vaan se haluaa tulla hakemaan tietoa. Moni koira liehakoi keventääkseen kohtaamisen luomaa painetta, mutta on myös koiria, jotka kehottavat vieraita ihmisiä olemaan koskematta itseensä. Lennu opetti siitä, että on tärkeää tunnistaa mitkä asiat ja tilanteet kiihdyttävät koiraa, ja ennakoida näitä tilanteita ympäristöä halliten ja/tai koiralle taitoja opettaen.

Vanhemmiten Lennu oli aika kiltti mössykkä. Toki tietyt asiat täytyi sen kanssa aina ottaa huomioon, mutta luonteen särmät tasottuivat. Harrastimme Lennun kanssa noseworkia, rallytokoa, doboa, näyttelyitä, sekä omaehtoisen käsittelyn taitoja. Koska Lennu ei ollut mikään kaikki käy-mies, arjen hallinnalla oli suuri merkitys. Lennu oppi luottamaan kykyyni hoitaa tilanteita niin paljon, että se oli aivan lunkkina mukanani töissä koirakoululla ja koirahoitolalla. Jouduin lopulta luopumaan Lennusta ristisiteiden rikkoutumisen vuoksi sen ollessa seitsemän vuotias. Lennu oli niin suuri, 82 kiloinen, että leikkaus ja talviliukkailla kuntoutuminen olisi ollut meille mahdotonta. Menetin tinkimättömimmän vahtikoirani.