Leonberginkoira Jello

Jello, "Jello-Elmeri", Leoniitan Quattrostagioni

Leonberginkoirauros Jello tuli meille kodinvaihtajana 1,5 vuotiaana vuonna -95. Pongasin sen lehden myyntipalstalta, kävin vain katsomassa... Jello asusteli maalla pihakoirana, ja oli kovin takkuinen ja laiha. Mikään komistus se ei ollut, mistä kertoo sekin, että tuttu koiraihminen luuli sitä ensikertaa nähdessään afgaaninvinttikoiraksi.

Muutto kaupunkiin toisen aikuisen leonbergin kaveriksi oli sille suuri muutos. Olin ajatellut, että nuorista koirista olisi toisilleen seuraa, mutta alkuun ne tappelivat kun hurjat. Alkoi melkoinen totuttelu, että koirat oppivat luottamaan toisiinsa ja yhteiselo alkoi sujua. Voitte kuvitella kauhun tasapainoa kodissa, kun isot koirat sattuivat samaan ahtaaseen välikköön, aika pysähtyi ja pam. Yhteistä säveltä lähdettiin hakemaan pitkillä yhteisillä lenkeillä ja mukavien yhteisten hetkien luomisella. Vähitellen sopu löytyi ja Ronja ja Jello elivät pitkän elämän läheisinä ystävinä.

Jello oli ehkä maailman kiltein ja lempein koira, ja kaikki jotka tapasivat Jellon rakastuivat siihen. Sanoisin, että Jello oli rodun suurlähettiläs, sillä moni koirapelkoinen lumoutui Jellon rauhallisesta ystävällisyydestä. Jello oli mukana kaikkialla: työpaikoillamme, kyläreissuilla, kauppareissuilla, eikä se ollut juuri koskaan hihnassa. Muistan usein kuulleeni Jellon nukkuessa eläinkaupan lattialla: "onko tuo leonberginkoira? Miten se on vapaana? Eikö se ole vihainen?".

Jello oli kuuliainen koira, jopa liian kiltti ja kuuliainen. Sitä ei oltu koulutettu entisessä kodissaan, mutta siinä oli valmiina suuri nöyryys ja tarve miellyttää. Joskus minua suretti sen pyrkimys olla aina ihmisille mieliksi, sillä tietty tekemisen rohkeus, kekseliäisyys ja sinnikkyys loistivat poissaolollaan. Jello ei työskennellyt palkkioita tavoitellen, vaan se oli koira, joka halusi vain hyväksyntää ja huomiota osakseen. Vaikka Jelloa koulutettiin vain palkitsemalla, tätä asetusta en onnistunut koskaan purkamaan. Siinä missä Ronja joskus seuratessaan kuumeni niin, että kaivoi oma-aloitteisesti palkkion taskusta, Jellon seuraaminen oli aina ns. matkalaukkuseuraamista. Jellon myötä ihanteeni ei ole ollut tottelevainen koira, vaan utelias ja yritteliäs koira. Annan mielelläni osaamisen yksityiskohdissa myöten, kunhan iloinen ja innostuva asenne on olemassa. Nykyään osaisin ehkä palauttaa koiran luottoa omiin kykyihinsä paremmin kuin silloin.

Jellon kanssa harrastettiin agilityä ja tokoa, vepeiltiin hieman ja mm. vedettiin monessa tapahtumassa lapsia pulkassa. Kävimme myös joskus oman koirakerhon möllikisoissa agilityssa ja tokossa. Jellosta tuli kaunis koira, mutta kivesvian vuoksi jouduimme tyytymään vain mätsäreihin, joita se joskus voittikin. Jello toimi myös koirakoululla häiriökoirana varman luonteensa vuoksi. Jello eli 12 vuotiaaksi, jona aikana se hurmasi paljon ihmisiä, ja rauhoitti olemuksellaan monta reaktiivista koiraa.