Ketä voisin tästä syyttää?
Jatkan nyt tätä vähän murheellista pohdintaa. Ehkä se on osa omaa surutyötäni, ehkä se voisi jopa antaa ajatuksia jollekin, joka kohtaa joskus vastaavan.
Viimeaikojen tapahtumat ovat mietityttäneet myös eläinlääkärien näkökulmasta. Hätätilanteet tulevat kysymättä ja yllättäen. Ei varmasti ole kiitollista ja mukavaa hommaa ottaa vastaan akuutissa kriisissä olevaa lemmikkiä ja järkyttyneitä lemmikin omistajia. Voitteko kuvitella sen paineen? On keskityttävä pelastamaan lemmikin henkeä ja samalla oltava hienotunteinen henkinen tuki omistajalle. Selittää ehkä moneenkin kertaan järkyttyneelle, miltä tilanne näyttää ja mitä nyt kannattaisi lähteä tekemään. Ja mikä on todennäköisyys, että vakavasti sairastunut lemmikki selviää? Ei aina selviä vaikka mitä tekisi. Odotukset lääkärille voivat olla epärealistiset.
"To accuse others for one's own misfortune is a sign of want of education. To accuse oneself shows that one's education has begun. To accuse neither oneself nor others shows that one's education is complete." Epictetus
Surun käsittelyyn kuuluu pelko ja vihakin. On tarve syyttää jotakin tapahtuneesta. Sen vuoksi varmasti kriisin hetkellä viha ja pettymys kanavoituvat helposti ulospäin johonkin. Kuitenkin Epictetuksen sanoin syyttäminen ei ole oleellista. Ei muiden, eikä itsen. Epictetus tosin puhuu sivistyksestä joka auttaa ymmärtämään tilannetta, mutta haluan tulkita tämän niin, että kun pysähdymme ajattelemaan tapahtunutta monesta näkökulmasta huomaamme, ettei kenenkään syyttäminen tuo tilanteeseen mitään hyvää.
Elämää ei voi hallita, eivätkä kaikki asiat ole tuottamuksellisia. Me emme voi varautua kaikkeen, me emme voi estää kaikkea. Asioita vaan tapahtuu. On oltava nöyrä sen edessä, että elämä on vain lainassa. Tässä kohtaa haluan vielä tehdä sivuhuomautuksen, että joku on varmasti kokenut huolimattomuutta ja huonoa asioiden hoitamista, enkä halua mitätöidä kokemustasi. Kokemuksesi on aito ja jättää syviä haavoja, sekä tarvetta saada oikeutta. Pohdin nyt meidän tilannettamme ja ajatuksia joita se minussa juuri nyt herätti.
Meidän tapauksessa oireet olivat todella mystiset. Olen elänyt koirallista elämää koirien omistajana, - hoitajana ja - kouluttajana yli 30 vuotta, silti Fidelin tilanne oli järkytys ja mysteeri. Miten voi olla mahdollista, että edellisenä iltana iloinen ja normaali koira kriisiytyy niin nopeasti? Ja joudutaan hätälopettamaan alle vuorokaudessa sairastumisestaan? Totta. Elämä voi päättyä milloin vain. Ihan meistä kenen vain. Viisaan ystäväni sanoin: "kenellekään meistä ei ole luvattu huomista".
Me kaikki kohtaamme menettämisen surua ja sairastumista, joka ei mahdu järjen käsiteltäväksi. Kaikki asiat eivät ole järkeiltävissä saatikka hallittavissa. Odotammeko silti eläinlääkäreiltä sitä, että he tekisivät mahdottoman mahdolliseksi? Tai ylipäätään lääkäreiltä, että he pelastaisivat rakkaimpamme tai meidät, vaikka väkisin? Työskentelen eläinlääkäriasemilla koirankouluttajana ja minulla on paljon tuttuja alalta. Tunnen myötätuntoa sitä painetta ja henkistä taakkaa kohtaan, mitä he joutuvat päivittäin kantamaan. Olen käynyt monia keskusteluja uupuneiden työkavereiden kanssa. Työ on välillä musertavan raskasta henkisesti.
Ajatelkaa jos joutuisitte toistuvasti niihin tilanteisiin, jossa yritetään keinolla millä hyvänsä pelastaa jonkun rakasta lemmikkiä ja se on teidän käsissänne. Pystyisittekö huomaamaan kaikki tilanteessa vaikuttavat tekijät? Näyttikö tapaus jollekin miltei identtiselle tapaukselle, mutta olikin aivan eri? Mitä jos teette virheen? Mitä, jos teidät vaaditaan tilille siitä virheestä? Saatte pahimmillaan somen vyöryvän vihan niskoillenne virheestä, jonka yrititte kaikin keinoin välttää. Ja se tunnetyö, mitä teette asiakkaiden kanssa. Empatia ja kannattelu, kun miltei kaikki omistajat romahtavat ja ovat hädissään. Mitä se vaatii palautuakseen, että pystytte seuraavassa hetkessä ottamaan vastaan seuraavan asiakkaan? Kuinka lopussa oma henkinen akkunne olisikaan päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien jälkeen? Kuka sellaista työtä enää uskaltaa tehdä, jos emme hyväksy kuin ihmeparantamisia? Kuten tiedämme, elämä ei aina ole käsissämme. Eläinlääkärikin on vain ihminen. Yksi meistä.
Itse toivon eläinlääkäriltä, että hän tekee parhaansa. Se riittää. Ja meidän tapauksessa molemmat eläinlääkäriasemat todella tekivät parhaansa. Aikatauluja järjesteltiin uusiksi, tutkittiin vielä sitä ja tätä, sitä mukaa, kun ajatuksia hädän syystä tuli mieleen. Sitten tehtiin kaikki voitava tilanteen tasaamiseksi. Ja lopulta odotettiin, miten koiran keho hoitoon vastaa. Meillä ei vastannut, vaan tilanne meni yhä huonompaan. Siinä epätodellisessa tilanteessa omistaja yrittää hädän turruttamin aivoin järkeillä kokonaistilannetta: mitä on vielä tehtävissä? Auttaako se, mitä voidaan tehdä? Onko koiraa mahdollista pelastaa? Onko enää mitään toivoa? Kuinka paljon koira nyt jo kärsii? Taistellaan kelloa vastaan, ei ole aikaa googlailla mistä ihmeestä tässä on kysymys. Jälkiviisaalla on kaikki maailman aika.
Eläinlääkäri on tässä vahva asiantuntija, kunnioitan myös sitä, että rehellisesti kerrotaan, jos tilanne näyttää todella huonolle. Ei ole moraalisesti oikein tutkituttaa koiraa tuhansilla euroilla, jos ennuste on yksiselitteisesti toivoton. Mutta kuinka hankalaa on antaa ennustetta tulevasta… Nähdä siinä hetkessä tulevaan?Haluan kiittää meitä auttaneita ammattilaisia. Kallea ja Essiä eläinklinikka Huiskuhännässä, eläinlääkäri Tiina Uus:ia ja empaattisia hoitajia Jyväskylän Evidensiassa, sekä Annea, joka tuki etänä. Sekä monia muita eläinalan kavereitani, jotka kuumeisesti pohtivat mistä voisi olla kysymys. Elämä päätti nyt toisin, eikä me mahdettu mitään. Kiitos teille kuitenkin, te yrititte parhaanne.
Veimme Fidelin avattavaksi Helsingin yliopistolle. Toivottavasti joskus saamme tietoa mitä tapahtui. Toisaalta se myös pelottaa: entä jos tähän olisi ollut olemassa jokin pelastava ratkaisu? Jossittelu on kuitenkin turhaa.